Älä ole vaivaksi

Istuin kerran syömässä erään tuttavani kanssa keskustellen nuorista, kun hän sanoi, että ei pidä ”ulkomaalaisista naisista busseissa”, koska he puhuvat liian kovaa puhelimeen.

Olin järkyttynyt tästä kommentista, koska hän todella ajatteli, että on täysin hyväksyttävää sanoa kokonaisesta ihmisryhmästä leimaavasti. Hän myöskin odotti, että ”osallistuvasta kulttuurista” tuleva ulkomaalainen on velvollinen muuttumaan näkymättömäksi, aivan kuten me suomalaiset olemme monissa tilanteissa tottuneet tekemään. Hän jatkoi kommenttiaan sanomalla, että miksi he eivät voi odottaa kotiin asti ja puhua siellä puhelunsa.

Minua ei ärsyttänyt pelkästään puheen tyyli, vaan nimenomaisesti hiljainen kulttuurissamme elävä sosiaalisen kontrollin ajatus, jolla meidät kaikki pyritään ohjaamaan hiljaiseen vaivaamattomuuskohteliaisuuskulttuuriin.

”Moni kokee, että Suomessa odotetaan hillittyä käyttäytymistä: ei pidetä kovaa ääntä, ei erotuta liikaa eikä haluta olla vaivaksi.”

Sosiaalinen kontrolli

Sosiaalinen kontrolli tarkoittaa tässä tekstissäni ennen kaikkea ääneen sanomattomia sosiaalisia odotuksia siitä, miten yhteisössä kuuluu toimia. Tämä tarkoittaa sitä, että meistä jokainen oppii tunnistamaan, miten meidän odotetaan käyttäytyvän esimerkiksi museossa, teatteriesityksissä tai vaikkapa ruokakaupassa. Totutusta käyttäytymismallista poikkeava ihminen opetetaan sanoin tai teoin sosiaalisen kontrollin piiriin.

Joskus hiljaisuutta perustellaan muiden huomioon ottamisella. Toisinaan taustalla voi kuitenkin olla myös ajatus siitä, ettei julkisessa tilassa kuulu erottua liikaa, koska ”se nyt on vain aina ollut niin”.

Sosiaalinen kontrolli näkyy siinä, että tunteita, ääntä ja näkyvyyttä aletaan säädellä – ei välttämättä aina yhteisen hyvän vuoksi, vaan siksi, että ne poikkeavat siitä, mihin on totuttu. Vähitellen viesti muuttuu hiljaiseksi, mutta selväksi meille kaikille: ole vähemmän sitä mitä olet, jotta olisit helpompi hyväksyä.

Sosiaalinen kontrolli ei myöskään aina pakota suoraan. Ympäristö luottaa siihen, että opit noudattamaan muiden tapoja.

Moni suomalainen lapsi oppii jo varhain, että julkisissa tiloissa ääntä hillitään ja muita pyritään olemaan häiritsemättä. Jos lapsi kiljahtaa innostuksesta tai alkaa itkeä vaikka kaupassa, vanhemman korvat muuttuvat äkkiä punaisiksi. Sen jälkeen kuuluu hieman toruva ja samalla opettava ääni: ”Shh! Ei saa kiljua kaupassa.”

Vetäytyvä kohteliaisuuskulttuuri vs. osallistuva kohteliaisuuskulttuuri

Minä elän kahden eri kulttuurin välillä ja olenkin jakanut nämä kulttuurit mielessäni kahteen eri osaan: niin kutsuttuun ”vetäytyvään kulttuuriin” ja ”osallistuvaan kulttuuriin”. Tarkoitan näillä termeillä sitä, millä tavalla ihmiset ovat suhteessa toisiinsa ja kuinka paljon yhteistä elämää ympärillä saa näkyä.

Nimet mielestäni kuvaavat hyvin eräitä suomalaisen ja tässä tapauksessa iranilaisen kulttuurin välisiä eroja. Tiedän, että myös muualla maailmassa, kuten Aasiassa, Afrikassa ja Etelä-Amerikassa, on samantyylisiä osallistuvia kulttuureja, jotka liimaavat yhteisöjä ja yksilöitä yhteen.

Olen matkustanut muun muassa Iranissa, Marokossa ja Espanjassa. Näissä maissa elämä hidastuu, koska ihmiset nauttivat elämästä eri tavalla kuin olin itse esimerkiksi aiemmin tottunut elämään.

Parhaimmillaan näet perheitä iltaisin myöhään ulkona ostoksilla, vaatekaupoilla ja kojuilla. Monissa näissä kaupungeissa kaupat ja palvelut voivat olla avoinna huomattavasti myöhempään kuin Suomessa. Lapset pelaavat jalkapalloa äänekkäästi illalla koulun tai virastotalon pihalla, ja kadulta kuuluu naurua sekä äänekästä puheensorinaa. Autot hurisevat ja tööttäilevät ja mopoja kulkee ohi. Vuorokausirytmi sekoittuu ja siirtyy väkisinkin osalle meistä luonnollisempaan rytmiin, eli iltapainotteiseen elämään.

Erityisen silmiinpistävä kontrasti on, että myöhään viikonloppuiltana näet suurten humalaisten ihmisjoukkojen sijaan paljon myös perheitä lapsineen pitämässä hauskaa ja nauttimassa yhdessäolosta. Tämä on tietenkin oma havaintoni matkustamisesta, ei yleispätevä kuvaus kokonaisista yhteiskunnista.

Ihastelin kerran Marokossa ravintolassa istuessani, kuinka ihmiset viettivät iltaa aivan tavallisena keskiviikkoiltana kello 22 aikaan ulkona. Pihalla oli myös lapsia ja heitä hauskuutti suureen pandapukuun pukeutunut henkilö.

Ihmiset pitävät yhtä ja sosiaaliset kontaktit ovat normaaleja, jopa odotettuja asioita. Jos puhelimesi ei soisi eikä kukaan soittaisi sinulle, jotain olisi oikeasti vialla.

Videopuheluita ja tavallisia puheluita soitetaan, koska silloin kuullaan elämämme tärkeimpien ihmisten ääntä ja voidaan oikeasti keskustella. Videopuhelussa moikataan sukulaisia ja ystäviä ja päästään edes hetkeksi aidosti näköyhteyteen.

Nuo hetket ovat erityisen tärkeitä heille, jotka asuvat syystä tai toisesta ulkomailla – ja joiden perhettä tai sukulaisia on kotimaassa. Monen Suomessa kasvaneen ei tarvitse pelätä, katkeaako yhteys läheisiin sodan tai yhteiskunnallisen kriisin vuoksi.

”Milloinkahan siskoni saa nettiyhteyden takaisin. En pysty nukkumaan, kun en tiedä, onko hänellä kaikki hyvin.”

Erot kulttuureissa – viikonloppuilloista saunaan

Suomessa monet tavalliset kaupat ja palvelut sulkeutuvat iltaisin huomattavasti aikaisemmin kuin monissa Etelä-Euroopan, Lähi-idän tai Pohjois-Afrikan kaupungeissa. Perheiden arki on monilla meistä myös vahvasti sidoksissa aikaisiin aamuherätyksiin ja työ- ja koulupäiviin.

Viikonloppuisin tilanne ei ole sen erilaisempi – monet perheet hiljentyvät ajoissa iltatoimille ja myöhemmin illalla alkaa vastavuoroisesti yökerhoihin menevien tai sieltä tulevien liikenne.

Välillä ajattelen, että me olemme tottuneet olemaan niin hiljaa, että öinen liikenne voi aidosti häiritä nukkuvia ihmisiä. Ja se on toisaalta aivan ymmärrettävää, kun omassa elinympäristössä on normaalisti hiljaista. Jos kaikki menisivät nukkumaan samaan aikaan, kukaan ei olisi mekastamassa ulkona tai naapurissa. Kun omassa elinympäristössä on totuttu hiljaisuuteen, pienikin poikkeama siitä alkaa helposti tuntua häiritsevältä.

Kerrostaloeläjät saattavat tietää sen tunteen, kun pyykinpesu- ja astianpesukoneen päälle laittaminen arki-iltana ahdistaa. Tiputitko metallisen salaattikulhon lattialle keskellä yötä? Seuraavana aamuna kotoa poistuessasi kävelet vaivihkaa menoihisi – ja samalla tarkistat, onko rappukäytävään ilmestynyt heippalappua öisestä salaattikulho-operaatiosta.

Suomalaisen vaivaamattomuuskohteliaisuuden ehkä itseironisimpia näkyviä esimerkkejä ovat julkiset saunat. Saunominen on meille kulttuurillisesti erittäin tärkeää ja siihen kytkeytyy kirjoittamattomia sääntöjä.

Monissa yleisissä saunoissa on tapana kysyä muilta saunassa olijoilta lupaa löylynheittoon. Lupa kysytään, koska ei haluta vaivata muita korventamalla heitä omien löylynheittotottumusten vuoksi. Muut saunassa olijat antavat yleensä myönteisen luvan, koska he eivät halua puolestaan vaivata löylynheittäjää kieltäytymällä.

Lopputuloksena löylyä heitetään ja juuri löylynheittämiselle luvan antanut saunoja pitelee korvistaan kiinni. Molemmat saattoivat juuri päätyä siihen tilanteeseen, jota alun perinkin haluttiin välttää.

Suomalainen kohteliaisuus näkyy saunakulttuurin ja hiljaisuuden vaalimisen lisäksi usein myös vetäytymisenä ja tilan antamisena. Jos joku joutuu sairaalaan tai sairastuu, lähimmät perheenjäsenet menevät katsomaan häntä kerran tai pari. Jos asutaan kauempana, niin ei mennä välttämättä ollenkaan, koska halutaan ”antaa tilaa” parantumiseen.

Iranilaisessa kulttuurissa kohteliaisuus näyttäytyy taas täysin päinvastaisena ilmiönä. Oman kokemukseni perusteella sairastuneelle viedään hedelmiä ja mehuja, jotta sairastunut saisi hyviä vitamiineja ja paranisi hyvin. On hyvin tavallista, että myös muista kaupungeista lähtemään pääsevät tulevat käymään. Ystävät ja tuttavat vievät potilaalle ja hänen perheelleen ruokaa, jotta heidän ei tarvitse murehtia arjen askareista vaikealla hetkellä.

”Kun kävin viemässä suruvalitteluja anoppini ystävälle hänen poikansa äkillisen poismenon jälkeen, ymmärsin mitä lähimmäisen rakkaus todella tarkoittaa. En ole koskaan ollut vastaavassa tilanteessa, joten en luonnollisesti tiennyt mitä tehdä. Me kuuntelimme surevaa äitiä, joimme hänen kanssaan teetä ja annoimme hänen purkaa suruaan. Vaikka välillä istuimme täydessä hiljaisuudessa, tiesin silti, miten tärkeää tämä vierailu hautajaisten suunnittelun edetessä oli hänelle. Tunnelma oli tietyllä tavalla hyvin lämmin, vaikka itkimme yhdessä.”

Kukaan ei koskaan toivo joutuvansa saattamaan läheistään haudan lepoon. Kuten kaikki meistä jossain kohtaa elämässään, myös minäkin olen elämäni varrella ollut useammissa hautajaisissa. Oli hyvin silmiä avaavaa päästä osaksi myös iranilaisia hautajaisia.

Oman kokemukseni perusteella iranilaisessa kulttuurissa kuoleman ja perheenjäsenen menettämisen hetkellä kukaan ei jää yksin. Islamilaisessa perinteessä hautaus pyritään yleensä toimittamaan mahdollisimman pian kuoleman jälkeen, ja tämä näkyy myös iranilaisissa hautauskäytännöissä.

Hautajaisissa itketään surusta ja kivusta. Ollaan äänekkäitä ja näytetään menetyksen voimakkuus.

Varsinaisen hautauksen jälkeen alkaa suruaika, jona ystävät, sukulaiset ja naapurit tulevat käymään. He tuovat perheelle sururuokia ja pitävät seuraa. Kukaan ei odota, että sureva isäntäväki palvelisi heitä. Vierailijat tulevat osoittamaan tukensa surussa ja suru saa oikeasti näkyä. Itketään yhdessä, kuunnellaan surevaa ja lohdutetaan.

Tästä päästäänkin mielenkiintoiseen risteykseen suomalaisessa kulttuurissa, sillä täällä osoitetaan kohteliaisuutta enemmän poissaololla.

”Mitä vähemmän olemme änkeämässä itseämme kylään, sitä vähemmän olemme vaivaksi. Emmehän me voi vain ilmestyä oven taakse ilmoittamatta.”

Oman kokemukseni perusteella meille on melko tavallista, ettei surun keskellä mennä käymään, jotta ei ”vaivattaisi” surevaa perhettä hautajaisjärjestelyjen aikana. Sureva perhe hoitaa hautajaisjärjestelyt ja he käsittelevätkin asiaa usein keskenään.

Kun tulee hautajaismenojen aika, surua ei välttämättä näytetä yhtä voimakkaasti kuin joissakin muissa kulttuureissa. Ei huudeta kivusta eikä itketä välttämättä kovaäänisesti. Muistotilaisuus voi olla tietyllä tavalla todella hiljainen, koska useita meistä totta kai itkettää, mutta sitä ei vain aina näytetä voimakkaasti.

Joukosta erottuminen ei ole meille monelle luontaista – ja jos totta puhutaan, julkisesti itkeminen voi saada aikaan sisäisen häpeän tunteen, vaikka kyyneleiden vuodattaminen olisikin täysin normaalia elämää.

Voiko kohteliaisuus tehdä meistä yksinäisiä?

Kun tapasin aviomieheni perheen ensimmäistä kertaa, sain paljon halauksia ja poskipusuja. He tiesivät suomalaisesta kulttuurista ja myöhemmin anoppini soittikin miehelleni ja kysyi häneltä: ”Halasinko häntä liikaa… ehkä hän ei tykkää siitä?”

Halaus on todella intiimi tapa osoittaa välittämistä – ja siksi sitä ei myöskään kulttuurissamme tehdä vain heittäytymällä toisen syliin. Varsinkaan jos vastapuoli ei ole läheinen perheenjäsen, työkaveri tai ystävä.

En kuitenkaan koskaan osannut aavistaa sitä, miten paljon lämmin ja sosiaalinen ympäristö voisi vähentää yksinäisyyden tunnetta. Aloin näkemään yhteisön ympärilläni. Hiljalleen luovuin omasta henkilökohtaisesta imperiumista ja ”minun pitää pärjätä itse” -ajatusmaailmasta.

Aloin viettää aikaa enemmän ja enemmän perheen kanssa. Käymme yhdessä matkustamassa, piknikeillä, kyläilemässä, saunomassa ja shoppailemassa.

Vastuu ilmestyä paikalle, kun sinua tarvitaan

Kahden erilaisen kulttuurin välillä eläessäni olen huomannut molempien kulttuurien olevan yhtä arvokkaita. Molemmissa on jotain, mistä en halua luopua.

Suomalainen hiljaisuus suojaa meitä monella tavalla. Ei kysellä liikaa eikä tehdä toisesta numeroa. Hiljaisuudella on kuitenkin myös toinen puoli: ajatus siitä, että vältetään torjutuksi tulemista tai häpeää. Hiljaisuus auttaa meitä välttämään monia tilanteita. Jos emme puhu tunteistamme, meidän ei tarvitse paljastaa itseämme. Jos emme pyydä apua, meidän ei tarvitse kohdata mahdollista kieltäytymistä.

Kun kaikki meistä noudattavat samoja sosiaalisia sääntöjä, sosiaalinen elämä on ennakoitavaa. Vaikka suomalaisessa hiljaisuudessa on paljon kaunista, sama mekanismi voi suojata meitä myös sellaisilta asioilta, joita pitäisi joskus uskaltaa rikkoa: yksinäisyydeltä, avun pyytämättömyydeltä, torjutuksi tulemisen pelolta ja tunteelta siitä, ettei saisi olla toiselle vaivaksi.

Kiteyttäisin molemmat kulttuurit niin, että suomalainen itsenäisyys antaa minulle tarvittaessa tilaa hengittää, kun taas iranilainen yhteisöllinen kulttuuri antaa minulle jotain, mitä en aikaisemmin osannut edes kaivata: tunteen siitä, ettei kaikkea tarvitse kantaa yksin.

Iranilainen voisi siis sanoa: ”Sinä tarvitset minua nyt, joten minä tulen.” Suomalainen puolestaan sanoisi: ”Sinä tarvitset omaa rauhaa, joten minä en tule.” Ja silti molemmat tarkoittavat omalla tavallaan samaa: ”Minä välitän sinusta.”

Jos voisin opettaa jotain itse oppimaani muille suomalaisille, niin sen, että joskus tilanteen tullen on hyvä pyyhkiä vaivaamattomuuskohteliaisuuden etiketti maton alle.

On todella arvokasta, että meillä on oikeus itsenäisyyteen ja omaan tilaan, mutta on yhtä arvokasta pystyä tukeutumaan muihin. Meillä kaikilla on varmasti vähintään kerran elämässämme ollut ajatus siitä, että olisimmepa uskaltaneet pyytää apua sitä tarvittaessa tai olisipa joku ollut lähelläni silloin, kun en itse pysynyt kasassa.

Jos tilanne vaatisi halauksen – älä kysele tai epäröi, vaan tee se.

Jos tuttavasi tai läheinen nukkuu pois, mene käymään kylässä. Vaikka vastapuoli ei pystyisi siinä hetkessä sitä sanomaan, hän voi saada siitä voimia raskaan ajan yli pääsemiseen. Ennen kaikkea hän saa turvallisen olon – tunteen siitä, ettei hän ole yksin.

•••

Montako kertaa sinä olet rehellisesti ajatellut ”en kehtaa”, ”ei saa” tai ”ei ole kohteliasta” elämäsi aikana – ja jättänyt jotain tekemättä vain siksi, ettei sinua paheksuttaisi?

— Sanni M.