Suomalaisuus, josta geenitesti ei kerro

Keskustelin kerran MyHeritagen geenitesteistä. Keskustelu kääntyi hyvin nopeasti siihen, miten tylsää olisi tehdä testi ja löytää olevansa 100 % suomalainen. Tämä sama tilanne kävi minulle jo vuosia sitten, kun tein testin. Tulos oli eittämättä 100 % suomalainen.

Hiljattain, vuosia myöhemmin, menin katsomaan tuloksiani uudelleen. MyHeritagen segmenttipäivitysten mukana tuloksiin oli ilmestynyt 1,1 % balttilaista alkuperää. Aloin tutkia tuloksia vasta nyt tarkemmin ja ymmärsin jotain todella tärkeää.

Sen lisäksi, että olen suomalainen, olen erittäin vahvasti itämerensuomalainen. Geeniperimäni painottuu vahvasti Pohjois-Savon, Itä-Suomen, Karjalan tasavallan, Leningradin ja Viipurin alueille. Tulos on hämmästyttävän keskittynyt, ja yhdessä sukututkimuksen kanssa se kertoo minulle vahvan viestin siitä, että esi-isäni ovat pysyneet hyvin pitkään samalla maantieteellisellä alueella.

Olen kasvanut Pohjois-Savossa, ja molemmilla suvuillamme on vahva savolainen ja itäsuomalainen kulttuuri. Keittoruoat, pannukahvi ja vahva suvun naisten käsityöläisperinne ovat säilyneet tähän päivään saakka.

Isäni suku on tutkittu pitkälle, ja vanhin tiedetty esi-isäni on elänyt Pohjois-Savossa jo 1500-luvulla. Vielä muutama sukupolvi sitten elämä oli kuitenkin hyvin konkreettisesti sidoksissa samaan seutuun.

Isäni vanhemmat olivat molemmat hyvin pohjoissavolaisia: mummoni Nilsiästä ja ukkini Säyneisistä. Mummoni perheellä oli maatila, joka on edelleen suvun hallussa. Kun mummoni ja hänen sisaruksensa olivat lapsia, heidän kanssaan samassa talossa asui myös heidän isoäitinsä. Myöhemmin, kun isäni eno meni armeijaan, isäni perhe muutti maatilalle auttamaan lehmien hoidossa. Isäni kävi siellä ensimmäisen luokkansa paikallisessa lähikoulussa ja asui hetken serkkujensa kanssa maatilalla.

Sukuyhteyttä on myös haluttu ylläpitää tietoisesti. Isäni isovanhemmat olivat aikanaan perustamassa sukuseuraamme. Kun ajattelen sitä nyt, se tuntuu melkein jatkolta kaikelle sille, mitä suvussani on muutenkin ollut: halulle pitää ihmiset yhteydessä toisiinsa, vaalia perinteitä ja tietää, mistä on tultu.

Sama yhteys näkyi vielä omassa lapsuudessani. Isäni serkut, jotka olivat itse kasvaneet hänen kanssaan ja jakaneet saman suvun lapsuuden ainakin osittain, olivat myöhemmin mukana myös minun ja sisarteni elämässä ja vahtivat meitä lapsina.

Meidän suvussamme yhteisöllisyys ei ole ollut kovin näyttävää, sillä olemme enemmän sellaisia ”savolaisia jurrukoita”. Yhteisöllisyys näkyy enemmän arkisissa asioissa.

Kun isäni rakensi itselleen autotallia, suvun miehet tulivat auttamaan, niin äidin kuin isänikin puolelta. Kun isäni myöhemmin remontoi taloaan, mummoni veli oli jälleen mukana auttamassa.

Juhlissa juodaan kahvia, istutaan, jutellaan ja välillä ollaan hiljaa. Ei tarvitse koko ajan viihdyttää ketään eikä täyttää hiljaisuutta.

Rakentamisen lisäksi käsityöt ovat kulkeneet suvussa pitkään. Mummoni ja hänen sisarensa olivat taitavia käsityöläisiä, ja minulle on säilynyt jopa isoisoäitini tekemiä kirjontoja. Kun katson valokuvia isoisovanhemmistani samalla, kun pitelen käsissäni isoisoäitini kirjailemaa lakanaa, tulee väkisinkin hieman ylpeä olo.

Yksi upeimmista säilyneistä merkeistä sukuni yhteisöllisyydestä on lähes satavuotias itseommeltu kastemekko. Kastemekko on ollut jo kymmenien sukuumme syntyneiden päällä. Jokaisesta kastetusta jää jälki mekkoon, sillä sukumme naiset ovat kirjailleet mekon helmaan kastetun vauvan nimen. Minulle on suuri kunnia ajatella, että minut on kastettu samassa mekossa kuin esimerkiksi isäni – ja että vuosikymmeniä myöhemmin myös vanhimman siskoni tytär on saanut saman kastemekon ylleen. Sain itse kunnian kirjailla mekkoon siskontyttäreni nimen ja siten pitää perinnettä yllä.

Isäni täti opetti meille lapsena karjalaisen pula-ajan herkun nimeltä röpöskä. Kaikessa yksinkertaisuudessaan kahvimyllyllä jauhettiin rukiista karkeaa rouhetta, jonka joukkoon sekoitettiin tuoreita murskattuja puolukoita tai puolukkahilloa. Lapsena se oli meille vain erikoinen herkku, jonka aikuinen sukulainen oli opettanut valmistamaan. Vasta myöhemmin olen ymmärtänyt, että siinä oli pala vanhaa itäsuomalaista ruokaperinnettä.

Äitini puolelta löytyy samanlainen pieni esimerkki kulttuurin jatkuvuudesta. Äitini isoäiti eli kolmea viikkoa vaille 99-vuotiaaksi ja keitti pannukahvia vielä 2000-luvulla. Hän ei yksinkertaisesti suostunut luopumaan siitä.

Hän oli myös hyvin määrätietoinen nainen. Niin määrätietoinen, etteivät edes vanhempani tainneet uskaltaa väittää vastaan, kun hän tarjosi minulle ja muille lapsenlapsenlapsilleen omaa pannukahviaan. Se oli sellaista kahvia, että jaloissa tutisi vielä hetken juomisen jälkeen. Isäni kuvaili häntä sanoin: ”Hän ei nuukaillut poroissa.”

Isosiskoni puolestaan sanoi, ettei hänkään juonut silloin kahvia muuten kuin isoisoäitimme luona. Hänet – kuten muutkin lapset – pakotettiin juomaan kahvia. Toinen vaihtoehto oli väkevä kaakao, joka oli valmistettu Van Houten -kaakaojauheesta, eli kummallakaan valinnalla ei meitä lapsia varsinaisesti onnistanut.

Muistelen näitä hetkiä lämmöllä, ja täytyy sanoa, että sota-aikana eläneen ihmisen auktoriteettia ei voinut kukaan ylittää. Ihmettelimme jo silloin siskojeni kanssa häntä – ja erityisesti sitä, miten paljon hän oli elämänsä aikana nähnyt. Siispä nuori Sanni otti kupin käteen ja joi kahvin mukisematta.

Minusta tällaisissa muistoissa näkyy jotain olennaista suomalaisesta kulttuuriperinnöstä. Kaikki perinne ei säily siksi, että sitä päätetään säilyttää. Joskus se säilyy yksinkertaisesti siksi, että joku ihminen pitää siitä kiinni. Hän keittää pannukahvinsa samalla tavalla vuodesta toiseen, tekee käsitöitä, valmistaa tuttua ruokaa tai käyttää vanhaa sanaa, vaikka ympärillä oleva maailma muuttuu.

Vanhemmalla iällä löysin isovanhempieni jäämistöstä Eino Leinon juhlarunopainoksen, ja olen siitä asti ollut vähintäänkin koukussa suomalaiseen perinteiseen runouteen. Runouden tutkiminen on vienyt minut niin pitkälle, että kotoani löytyy nykyään Leinon, Kiven ja Runebergin lisäksi Kalevala, Suur-Kantelettaret sekä Kanteletar.

Savolaisena vanha runomitta tuntuu minusta yllättävän luontevalta. Savon ja Karjalan murteilla on paljon yhteistä, ja ehkä juuri siksi Kalevalan ja Kantelettaren rytmi ei tunnu minusta vieraalta, vaikka niiden maailma on syntynyt kauan ennen omaa aikaani. Kun runoutta ja sen kieltä alkoi tutkia tarkemmin, kiinnostukseni laajeni myös omaan kieliperintööni.

Mitä enemmän olen tutustunut karjalaan, livvinkarjalaan ja vepsään, sitä selvemmin olen alkanut nähdä oman savolaisen murteeni osana laajempaa itämerensuomalaista kielimaisemaa.

Erityisen konkreettisesti huomaan sen karjalankielisessä runoudessa ja vanhoissa loitsuissa. Esimerkiksi Vuokkiniemeltä tallennetussa karjalankielisessä loitsussa sanotaan:

Još šie lienet tulešta tullun, niin šie tuleh mäne!

Još šie lienet veještä tullun, niin šie veteh mäne!

Još šie lienet tuulešta tullun, niin šie tuuleh mäne!

Loitsussa karkotetaan sairautta takaisin sinne, mistä sen ajatellaan tulleen: jos se on tullut tulesta, sen tulee mennä tuleen, jos se on tullut vedestä, sen tulee mennä veteen, ja jos se on tullut tuulesta, sen tulee mennä tuuleen.

Pohjois-Savon murteissa esiintyy samoja tai hyvin samankaltaisia sanoja ja kielirakenteita. Esimerkiksi lie, lienet, lienee, vesj, vejestä ja mäne ovat myös savolaisesta kieliympäristöstä tuttuja.

Näitä asioita tarkastellessa suomalaisuus alkaa minusta näyttää aivan erilaiselta. Ulkopuolelta suomalaisuus voi näyttää helposti yksinkertaiselta, koska suuri osa sen kulttuurista on niin arkista ja sisäistettyä, ettei sitä edes huomaa kulttuuriksi. Kun lähtee seuraamaan omien sukulaistensa jalanjälkiä, alkaa nähdä, kuinka paljon historiaa, tapoja, taitoja, kieltä, ruokaa, yhteisöllisyyttä ja hiljaista tietoa siihen tavalliseen elämään on kätkeytynyt.

Ehkä juuri siinä suomalaisen kulttuuriperinnön rikkaus piileekin. Se ei aina ole näyttävää eikä sitä tarvitse erikseen julistaa. Se elää pannukahvissa, käsitöissä, vanhoissa ruoissa, murresanoissa, runojen rytmissä, suvun yhteisissä töissä ja siinä, että joku tulee paikalle auttamaan, kun apua tarvitaan. Se elää asioissa, joita yksi sukupolvi tekee niin luonnollisesti, ettei edes ajattele siirtävänsä niitä seuraavalle.

Siksi 98,9 prosentin suomalaiseksi arvioitu geneettinen alkuperä ei ole minulle enää tylsä tulos. Kun lähdin seuraamaan omia suomalaisia juuriani, löysin niiden alta kokonaisen kulttuurin.

-Sanni M.