Miksi suomalaisuutta mitataan ihonvärillä ja uskonnolla eikä kulttuurilla?

Jos suomalaisuuden säilyminen riippuu joulun viettämisestä, miksi emme ole yhtä huolissamme siitä, kuinka hyvin suomalaiset itse tuntevat oman kirjallisuutensa, runoutensa, kansanperinteensä ja historiansa?

Joulu on kristinuskoon perustuva juhla, josta on vuosisatojen saatossa muotoutunut myös kaupallinen kulutusjuhla. Se ei kuitenkaan ole yksinomaan suomalaisten juhla, vaan sitä vietetään kristittyjen keskuudessa ympäri maailmaa. Joulu on monille kristityille yksi vuoden tärkeimmistä ja näkyvimmistä juhlista, sillä sen yhteydessä muistellaan Jeesuksen syntymää.

Mutta tekeekö joulun viettämättä jättäminen ihmisestä vähemmän suomalaisen? Ei tee.

Moni muslimi tuntee kristinuskon ja Raamatun sisältöä paremmin kuin osa kristityistä itse. Siksi uskonnollisten symbolien tai juhlapäivien käyttäminen suomalaisuuden mittarina on minusta vähintäänkin ongelmallista.

Kristinuskon merkittävä vaikutus Suomen historiaan ei tarkoita, että suomalaisuus olisi sama asia kuin kristillisyys. Historiallinen vaikutus ja kansallinen identiteetti ovat kaksi eri asiaa. Kristinusko on eittämättä osa suomalaista kulttuuriperintöä, mutta se ei yksin määrittele sitä, kuka on suomalainen.

Kristillisestä vaikutuksesta huolimatta, Suomen historia ei ole ollut uskonnollisesti täysin yhtenäinen. Suomessa on elänyt eri uskontokuntiin kuuluvia ihmisiä jo pitkään, ja esimerkiksi juutalaiset ja tataarimuslimit ovat olleet osa maamme historiaa. Miksi suomalaisuus siis pitäisi määritellä yhden uskonnon kautta?

Jos tarkastelemme Suomen historiaa ja perinteitä, huomaamme, kuinka monimuotoisesta kulttuuriperinnöstä suomalaisuus rakentuu. Ihonväri, uskonto tai nimi ei tee kenestäkään maagisesti suomalaista. Eikä Suomessa syntyminen tai se, että omat isovanhemmat ovat asuneet täällä sukupolvien ajan, tee ihmisestä automaattisesti toista suomalaisempaa kuin jostakusta muusta.

Miksi ei?

Koska jos suomalaisuutta mitattaisiin kulttuurisella osallistumisella, moni meistä huomaisi, ettei itsekään tunne kaikkia suomalaisen kulttuurin osa-alueita.

Jos et arvosta luontoa, jos et harrasta hiihtoa, jos et kerää marjoja ja sieniä talteen, jos et tee perinteisiä käsitöitä, jos et ole lukenut kansallisrunoilijamme runoja, jos et tunne suomalaista folkloristiikkaa tai lue kansalliskirjailijoidemme teoksia, jos et tue suomalaisia maanviljelijöitä tai tunne vahvaa talonpoikaishistoriaamme, jos et omista kansallispukua, jos et tunne perinteistä savusaunakulttuuria, jos et valmista kansallisruokiamme kotona tai jos et osaa soittaa kannelta…

Voisitko silti hyvällä omallatunnolla väittää olevasi enemmän suomalainen pelkän valkoisen ihonvärisi turvin kuin maahamme muuttanut ihminen tai täällä syntynyt ihminen, joka ei satu näyttämään Jukalta tai Sirpalta?

Minä voin rehellisesti myöntää, etten osaa esimerkiksi soittaa kannelta enkä omista kansallispukua. Suomalaiset kansallisrunoilijat ja heidän tuotantonsa ovat kuitenkin minulle tuttuja. En myöskään vaadi keneltäkään kaikkien suomalaisten perinteiden tuntemista tai harjoittamista. Kulttuuri ei ole suorituskoe, jonka jokainen joutuu läpäisemään ansaitakseen paikkansa yhteiskunnassa.

Haluan kuitenkin kysyä:

Miksi ihonväristä on tullut joillekin tärkeämpi suomalaisuuden mittari kuin kulttuuriperinnöstämme? Miksi uskonnosta on tehty tärkeämpi suomalaisuuden mittari kuin oman historiamme, kielemme ja perinteidemme tuntemisesta?

Suomalaisuuden kannalta olennaista on kulttuuriperinnön siirtäminen eteenpäin. Meidän tulisi yhteiskuntana mahdollistaa nykyistä laajempi kulttuurintuntemus jo koulutuksessa ja varmistaa, että suomalainen historia, kirjallisuus, runous, kansanperinne, musiikki ja käsityötaidot säilyvät osana yhteistä sivistystämme.

Minusta tuntuu, että tällä hetkellä kulttuuria pyritään pikemminkin erottelemaan kuin tekemään siitä yhteistä. Huomio keskittyy siihen, minkä nimisiä oppilaita kouluihin tulee, miltä he näyttävät ja millaisista taustoista he tulevat. Mutta kuinka tämä edistää suomalaisen kulttuuriperinnön säilymistä? Mitä lasten nimet kertovat siitä, kuinka hyvin he tuntevat Suomen historiaa, kirjallisuutta tai kansanperinnettä?

Miksi kuka tahansa Suomessa asuva ei saisi pukeutua kansallispukuun, jos hän on siitä kiinnostunut ja haluaa tutustua suomalaiseen käsityöperinteeseen? Miksi monikulttuurinen lapsi ei voisi tehdä koulussa esitelmää Suomesta ja suomalaisuudesta ilman, että hänen oikeutensa osallistua keskusteluun kyseenalaistetaan taustansa tai ulkonäkönsä vuoksi?

Juuri tällaisissa tilanteissa punnitaan, haluammeko todella siirtää kulttuuriperintöämme eteenpäin vai ainoastaan vartioida sitä, kenellä on lupa osallistua siihen.

Kulttuuriperintö säilyy elävänä, kun ihmiset saavat oppia sitä, osallistua siihen ja siirtää sitä eteenpäin. Suomalaisuutta ei pidä vartioida ihonvärin, nimen tai uskonnon perusteella. Sitä tulee vaalia tekemällä siitä yhteistä, elävää kulttuuriperintöä, johon jokaisella on yhdenvertainen mahdollisuus osallistua.

-Sanni M.