Pahottamas mielii 🤞🏻

Me elämme maailmassa, jossa asioita usein esitetään ja pidetään mustavalkoisina. Jos olette lukeneet minun aiempia esseitä, niin moni on varmasti tullut samaan johtopäätökseen kuin minä. Asiat voidaan yksinkertaistaa, ja niitä voidaan myös uskoa täysin absoluuttisina totuuksina.

Kysyin itseltäni eräänä iltana, mitä poistaisin tästä maailmasta tehdäkseni siitä paremman paikan. Ensimmäisenä mieleeni tulivat ilmiselvät vaihtoehdot: pahuus, viha, epäoikeudenmukaisuus, vääryys, kuolema jne. Sen jälkeen mieleeni tupsahti ajatus siitä, miten edellä mainitut asiat oikeastaan luokitellaan. Tarkoittaako kuoleman poistaminen maailmasta sitä, ettei kukaan kuole enää ikinä, vai sitä, ettei ihmisiä enää tapeta tai ettei ihminen voisi kuolla sairauteen? Jos poistaisin maailmasta pahuuden – mitä silloin tapahtuisi? Pitääkö pahuus sisällään kaiken, kuten tappamisen, rasismin, epäoikeudenmukaisuuden, kolonialismin tai vaikkapa huijaamisen? Jos meillä ei olisi pahuutta, niin luonnollisesti sen vastavoimaakaan – hyvyyttä – ei olisi olemassa. Se on pohdinta erikseen, mutta tasapainon saavuttaminen vaatii aina molempien ääripäiden olemassaolon. Lopputulema oli se, etten voisi poistaa mitään tästä maailmasta muuttamatta olennaisesti kaikkea olemassaolon perustuksissa.

"Yksi kuva lyhyellä huomiota herättävällä klikkiotsikolla riittää vakuuttamaan meidät siitä, että tiedämme totuuden."

Olen huomannut, että me ihmiset tarvitsemme absoluuttisia vastauksia ja asioita, joihin voimme luottaa ja joista pitää kiinni. Siksi monimutkaisetkin asiat väännetään väkisin niiden yksinkertaisimpaan muotoon. Kukaan tässä maailmassa ei pysty antamaan sataprosenttisen varmoja vastauksia. Emmekä me toisaalta oikeastaan kaipaa edes totuutta — vaan varmuutta. Ihminen tarttuu mieluummin yksinkertaiseen selitykseen kuin monimutkaiseen todellisuuteen, koska varmuus usein tuntuu turvallisemmalta kuin tieto. Vanhaa kansanviisautta lainaten: tieto lisää tuskaa – ja tuskan lisäksi vielä kattavaa tiedonhakua. Moni ei ole nykypäivänä valmis sijoittamaan ajallista pääomaa ja vaivaa tiedon etsimiseen, kun sosiaalisesta mediasta löytyy kaikki annettuna ja pelkistettynä muutaman virkkeen kuvakaruselliin. Tästä syystä yksi kuva burkinista riittää monelle “todistamaan”, ettei musliminainen voi valita, ja yksi kuva Hollywood-näyttelijästä riittää “todistamaan”, että lännessä valinta on aina vapaa. Yksi kuva lyhyellä huomiota herättävällä klikkiotsikolla riittää vakuuttamaan meidät siitä, että tiedämme totuuden.

Hyvä esimerkki tästä oli Anne Hathawayn kokovartalon peittävä uima-asu. Tässä vaiheessa sinä ehkä kysyt: “Miten tämä nyt liittyy tähän asiaan?” Ei hätää – tämä ei ole essee erilaisista uima-asuista vaan siitä, kuka saa lopulta päättää miten meidän tulisi pukeutua. Voit nähdä Anne Hathawayn uima-asun tästä Voguen artikkelista.

Naistenlehdet ottivat kaiken ilon irti Annen rantapukeutumisesta ja luonnehtivat sitä otsikoissaan inspiroivaksi. Sosiaalisen median kommenttiosiossa nousi kuitenkin esille selvä ristiriitaisuus. Muslimit kokivat asian ymmärrettävästi kaksoisstandardina, koska musliminaisten pukeutuminen on usein länsimaalaisten top 10 -puheenaiheiden listalla. Osa länsimaalaisista kommentoijista piti absoluuttisena totuutena sitä, että Annen uima-asu oli hyväksytty siksi, ettei kukaan pakota häntä pukeutumaan niin – vaan hän on saanut valita. Tässä vaiheessa minulle heräsi muutama kysymys, sillä huomaan tämän olevan erittäin yleistävä ja stereotyyppinen ajatus – ja juuri siksi todella ongelmallinen. Kommentti jakaa maailman ensinnäkin kahteen osaan: me vastaan te. Sen lisäksi se kertoo, että länsimaalaiset naiset saavat aina valita, mutta muut naiset eivät saa valita.

Huolimatta siitä, että lukuisat musliminaiset kommenttikentässä kertoivat valitsevansa itse pukeutua tietyllä tavalla, heidät ohitettiin jatkuvasti. Näin ympyrä sulkeutui “white savior” -ilmiön ytimeen. Eräs kommentoija kysyikin alkuperäisen kommentin kirjoittaneelta: “Jos naisia alistetaan, niin miksi naiset ovat juuri niitä, jotka joutuvat kärsimään alistamisen seurauksista?” Kysymys oli erittäin onnistunut, koska se pisti kommentoijan miettimään, miksi naisia pitäisi rankaista ulkopuolisen syyn aiheuttaman ongelman takia. Tämä kysymys ei kuitenkaan kerro koko totuutta. Sen tarkoitus oli ilmaista, että jos joku haluaa peittää kehonsa, miksi häntä pitäisi rangaista siitä, että jotkut kohtaavat alistamista miesoletettujen, kulttuurin tai yhteiskunnan oletusten aiheuttamana.

Pukeutuminen tai pukematta jättäminen ei ole se seikka, joka tässä keskustelussa merkitsee. Merkitys on siinä, kuka saa päättää ja kenen tekemä päätös on alistamista. Länsimaalaiset kokevat voivansa pukeutua vapaasti, mutta meidänkin keskuudessamme tapahtuu oman päätösvallan viemistä pukeutumisen suhteen. Vuonna 2021 Norjan naisten rantakäsipallomaajoukkue päätti pukea shortsit sääntöjen edellyttämien bikinihousujen sijaan, mutta joukkuetta sakotettiin siitä. Miesten joukkue sai käyttää shortseja, mutta naisilta vaadittiin bikinihousuja. Pukusääntö perustui Kansainvälisen käsipalloliiton (IHF) sääntöihin. Liittoa johti tuolloin egyptiläinen Hassan Moustafa, jonka alaisuudessa sääntö oli ollut voimassa vuosia. Kohun jälkeen IHF kuitenkin muutti sääntöjä ja salli myös naisille shortsit. Bikini bottom-sopasta heräsi kuitenkin kysymys: miksi miesten ei tarvinnut pukeutua tiukkoihin korkealeikattuihin uimahousuihin, joiden sivuleveys sai olla enintään 10 senttimetriä?

Tokion olympialaisissa saksalainen voimistelija vaihtoi korkealeikatun trikoopuvun kokovartalotrikoopukuun. Puvun vaihtamisen tarkoituksena oli arvostella naisten urheilun seksualisointia. Vuodesta 2007 alkaen FIFA kielsi naisten päähuivien eli hijabien käytön. FIFA:n kilpailuissa voimassa ollut hijab-kielto purettiin käytännössä vuonna 2012, kun hyväksytyt suojahuivit sallittiin. Muutos vahvistettiin pysyväksi kuitenkin vasta vuonna 2014. Ranskassa puolestaan monet kunnat ja kaupungit ovat yrittäneet kieltää kokovartalon peittävien uima-asujen käytön kokonaan, mutta tuloksetta.

Onko hyväksyttävää todeta yleistävästi, että musliminaisia sorretaan? Entä onko hyväksyttävää todeta, että länsimaissa tehdyt pukeutumisrajoitukset ovat oikein? Vastaus kumpaankin on ei.

Alistaminen syntyy ihmisistä, kulttuureista ja vallankäytöstä – ei uskonnosta itsestään. On toki totta, että eri tulkinnoissa on erilaisia näkemyksiä, mutta lopullinen toimeenpanija on aina joku - eikä mikä. Alistaminen ja sortaminen eivät ole missään kulttuurissa tai kontekstissa oikein, ja siihen on aina puututtava. Vapaan valinnan vieminen ei kuitenkaan ole oikea tapa, vaan juuri täsmälleen sitä samaa, mistä länsimaalaiset kommentoijatkin ovat puhuneet, eli saa valita -vaihtoehdon viemistä. Toisin sanoen siis: alistamista.

Valinnanvapaus ei siis ole universaali tila, vaan sosiaalinen etuoikeus, joka vaihtelee tilanteen, ympäristön ja vallankäytön mukaan. Tämän vuoksi Anne Hathawayn tai monien eteläkorealaisten suosimat peittävät uima-asut nähdään helposti hyväksyttävinä, mutta burkinia ehdotetaan kiellettäväksi. Juuri tässä valtava, norsun kokoinen kaksoisstandardi tulee näkyviin.

Pukeutumista koskevat odotukset eivät ole vain kansainvälisen urheilun ilmiö. Myös suomalaisessa arjessa on kirjoittamattomia sääntöjä siitä, mikä on hyväksyttävää. Suomessa alastomuutta pidetään saunassa luonnollisena. Jos haluat pitää uimapuvun päällä, saatat joutua selittelemään valintaasi tai sinua voidaan pitää jopa epäkohteliaana. Uimarannalla odotetaan usein päinvastaista, eli pukeutumista bikineihin tai uimapukuun. Molemmissa tilanteissa ympäristö kertoo, mikä on "normaalia".

Hyvä esimerkki normien vaihtelevuudesta ovat suomalaiset saunat. Naisten ja miesten erillisissä saunoissa alastomuus on usein oletus, ja uimapuvun käyttöä voidaan rajoittaa tai pitää poikkeavana. Monissa sekasaunoissa tilanne kuitenkin on päinvastainen: uimapuku on odotettu tai jopa pakollinen. Kyse ei siis ole siitä, onko alastomuus tai peittävyys oikein tai väärin, vaan siitä, miten ympäristö määrittelee, mikä kulloinkin on hyväksyttävää.

Paljastavan pukeutumisen ei tulisi oikeuttaa häirintää, eikä peittävän pukeutumisen tulisi oikeuttaa paheksuntaa. Peittävästi pukeutumista kuitenkin usein paheksutaan, sillä muiden pitäisi pystyä määrittämään absoluuttisen tarkasti, mitä saat pukea päällesi ja kuinka paljon sinun tulisi näyttää itsestäsi maailmalle, jotta olisit "hyväksyttävä".

"totuus on se, että naisten alistaminen on olemassa niin kauan kuin joku saa määrätä puolestamme mitä pukea"

Vapautta ei ole se, että kaikki tekevät saman valinnan. Todellista vapautta on se, että molemmat valinnat ovat yhtä mahdollisia ja yhtä arvokkaita. Ja ikävä totuus on se, että naisten alistaminen on olemassa niin kauan kuin joku saa määrätä puolestamme, mitä pukea- ja miten pukea.

Minä pukeudun kuten minä haluan. Haluan myös tuoda tietoonne sen, että olen ylpeä burkinin käyttäjä. Vastaan jo valmiiksi yleisimpään kysymykseen: kyllä, olen itse valinnut pukea tämän uimarannalle. - Ja ei, aviomieheni ei ole vaikuttanut millään tavalla osto- tai pukeutumispäätökseeni.

Kenenkään kehon ei tulisi olla yhteiskunnallinen projekti. Eikä kenenkään yksilön vapauden tulisi olla neuvoteltavissa — ei kulttuurin, ei uskonnon, ei yhteiskunnan eikä kenenkään muunkaan toimesta.

Koskaan.

-Sanni M.